Kuulumisia

Noniin, nyt ne sitten on täällä. Helteet. Ja mä en ole kesäihminen, en sitten ollenkaan! Muun muassa sen takia, että joka kesä on niin tuhottoman kuuma, ja läskit lämmittää. Juttu on nimittäin niin, että kun muut ensimmäisen kerran uskaltautuvat riisuutumaan talvi- tai välikausitakistaan, minä valun jo hikeä ja meinaan heittää yltäni viimeisenkin rihmankiertämän. Tarvitseeko siis kahta kertaa sanoa, että kesä on tuskaa. Kesän kynnyksellä vaivaa mieltäni siis kaksi melko oleellista kysymystä: Onko olemassa vaatteita joissa en läkähdy kaikkien kilojeni kanssa, sekä sitäkin tärkeämpi kysymys, mistä löydän ne omalla koollani?
En osaa edes pukea sanoiksi kuinka paljon porottavaa auringonpaistetta inhoankaan. Mitään ei näe ilman aurinkolaseja ja hiki virtaa. Meikit valuu ja vaatteet tarrautuu ihoon kiinni... mutta teidän kesäfiilistä pilaamatta lisättäköön, että ehkä minäkin jo ensi kesänä voisin nauttia vähän enemmän!
Keskiviikkona nimittäin tuli ensimmäinen kokonainen päivä ilman minkään sortin herkkuja ja koko viikko on ollut yhtä laihdutuseuforiaa. Tää on kivaa. Salaatit on ihania ja vesikin maistuu hyvältä, enkä todellakaan tiedä mistä nyt tuulee. Ruoka-aikaan yksi annos riittää, pastat on korvattu pitkälti kasviksilla ja ruokaisaa salaattia en enää edes haluaisi vaihtaa hampurilaiseen. 

Paino oli tänä aamuna 121,9 kg. Tahti on puuduttavan hidasta mutta niin kai ne parhaat tulokset tulee!
Muuton aikana karkkeja on tuli sitten osteltua kaappeihin noin 500 gramman edestä vaikka päätinkin että kiusauksia ei saa olla edes tarjolla. Siellä ne kuitenkin kiltisti odottaa.. varmaan seuraavaa tunteidenpurkausta jolloin sokeriöverit taas maittaa.
Tavoitteena ensi viikolle on saada paino alle 120 ja pitää 5 herkutonta päivää! En tiedä haukkaanko liian ison palan kerralla, mutta tavoitteita on hyvä olla.

Hellurei ja hellät tunteet!

Muutto on edennyt ja kaikki tavarat on nyt uudessa asunnossa, enää siis paikoilleen asettelua vaille valmis! Viimeiset kaksi päivää onkin sitten tullut urheiltua aamusta iltaan, ja siinä puuhassa jos jossain sai hyvän pakaratreenin kyykkäämällä ja tuolien päälle yhtä uudestaan ja uudestaan nousemalla. Käsiä treenattiin ulkoilmassa mattojen ja patjojen tamppauksella ja tavaroita kantaessa. Otin jopa muutamia tanssiaskelia kun laitoin muusiikkia taustalle siivousta vauhdittamaan. Syöminen ja edes sen miettiminen on tosiaan jäänyt unholaan. Porskutin aamupalalla pitkälle iltapäivään, ja kun vihdoin pääsin lämpimän aterian kimppuun - en edes ottanut lisää, vain siksi että pääsisin taas äkkiä jatkamaan hommia. Kumpa jokainen päivä olisi muuttopäivä!

Ainiin, tämän aamun lukemat oli 122,7 kg

Viikko 2

Viikonloppu ja alkuviikko menee puhtaasti muuttohommissa, eli luvassa on paljon paljon siivousta ja tavaroiden kantelua, ja siitä päätellen varmasti myös hikeä ja kyyneliä. En tiedä olenko iloinen vai en, olo tuntuu lähinnä rättiväsyneeltä ja siivoukseen ryhtyminen on vaikeaa. Hyvää tässä on kuitenkin se, että kun on paljon tekemistä, ruokaa ei tule ajateltua puoliksikaan niin paljon kuin sohvalla loikoillessa ja siivoushan käy lähes hyötyliikunnasta.
Haluaisin kertoa kakkosviikon kuulumiset juurta jaksaen, mutta tyydyn sanomaan vain että paino näyttää nyt illalla kahdeksan aikoihin maagiset 125 kiloa, vaikka viikolla käytiin jo 123 puolella. Viime sunnuntaina suunnitellut herkkupäivät eivät sitten pitkälle kantaneet, mutta ruokailu on mennyt joka tapauksessa huimasti parempaan suuntaan! Viikonloppu otettiin kuitenkin takapakkia. Tuntuu ettei tästä tule ikinä mitään. Mietin vaan, miksi olen edes päästänyt itseni tähän kuntoon. Ja silti: mitä sitten vaikka olenkin, "En tiedä onko sillä suurta merkitystä". Noin ei saisi ajatella, tiedän, mutta takana on niin monta että epäonnistumista että on enemmän sääntönä kuin poikkeuksena luovuttaa.
Tuloksin 2 viikkoa: +1 kilo.

Mutta ehei, tämä ei ole tässä! 

Uusi viikko, uudet kujeet ja haasteita päin!

Yleinen suhtautuminen lihavuuteen

Sain taas eilen kuulla exän kaverilta kovaan ääneen kummastelua siitä miten kukaan, mukaan lukien exä, on edes voinut seurustella mun kanssa. Koska mähän olen lihava ja niin ollen myös ruma. Mitään muuta hän ei minusta edes tiedä - hyvä jos nimeäkään, joten kommentti perustui vain ja ainoastaan ulkonäköön. No, turha sitä on kiistääkkään. En ole se kaikkein kaunein nainen johon kaikki iskee ensimmäisenä silmänsä kaupan kassajonossa tai yökerhon lattialla, mutta ainakin olen viimeiseen asti kiltti ja postiviinen, ehkä joidenkin mielestä jopa hauska. Eritoten itsestäni. Oma kehu paras kehu, mutta olen hyvä tyyppi, uskokaa tai älkää!
Mielipiteitä on monia ja on turhaa alkaa edes kiistelemään siitä, voiko lihava ihminen olla kaunis vai ei. Joku tykkää, mutta useampi varmaan ei. Olipa oma mielipide sitten mikä tahansa, ei se oikeuta ketään julistamaan kantaansa ääneen ketään halventavassa merkityksessä. On okei sanoa tykkäävänsä laihoista naisista tai miehistä, ja on okei pitää siitä mielipiteestä kiinni, mutta EI ole okei vouhottaa siitä miten helvetin rumia läskit on.. saatika sitten valita työntekijöitä BMI:n perusteella. Meillä kaikilla on tunteet ja vaikka kuinka olisi kovettanut nahkansa kommenteille liikakiloihin liittyen, ottaa se yhä koville että tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa ei tunnu enää pärjäävän pelkällä aurinkoisella hymyllä ja persoonalla, ei sitten millään.
Oikeasti, kenenkään pyöreys/ylipaino/läskit/rumuus/miksikä te sitä haluattekaan kutsua, ei ole mitään yleistä palsatavaraa jota saa repiä, riepotella ja arvostella juuri niinkuin itse parhaaksi näkee. En yritä käännyttää ketään näkemään kaikkia ihmisiä kauniina ja olemaan tulevina kesäpäivinä armollisia vastaantulijan vatsamakkaroille - jos ne ovat teistä oksettavia ja kamalia, niin mitä sitten. Minulle se on ainakin ihan sama. Mutta älkää ikinä, koskaan, asettako ketään ihmisenä eri arvoiseksi sen takia, ettei hän sovi yleisiin, saatika sitten sinun mieltymyksiin ulkonäöllisesti. 

Älkää jättäkö tutustumatta ylipainoisiin ihmisiin, älkää huudelko kadulla asiattomuuksia kenenkään perään, älkää valitko koulussa tai töissä ryhmätyöporukkaa ulkonäön perustella, älkää kiusatko. Kaiken ei tarvitse olla kaunista ja jokaisen ei tarvitse miellyttää silmää - mutta kuka tahansa voi olla ihana ihminen, ulkonäöstä riippumatta.
Omalle kohdalle on sattunut vaikka millaista kommenttia ja enää sillä ei ole edes väliä, mutta ne omat huomiot ihmisten suhtautumisesta on pahimpia. Kun kukaan ei istu viereen tai tule juttelemaan. Tai kun koulun tanssitunneilla yksikään poika ei tullut hakemaan mua parikseen, ja pienenä sain vaatteet poikien puolelta koska tyttöjen vaatteet ei mahtuneet.
"Oma vikas"   Ihan totta, mutten mä silti ole yhtään sen tyhmempi tai mielikuvituksettomampi ihminen kuin normaalipainoisetkaan.

 Jokainen on ainutlaatuinen. Antakaa kaikille mahdollisuus.

Viikko 1 takana

Hävettää myöntää, mutta ensimmäinen viikko meni totaalisesti perseelleen ja paino on kohonnut 124,5 kiloon taisaisen varmasti. Näinhän tässä ei todellakaan pitänyt käydä, mutta tässä sitä nyt ollaan ja aloitellaan seuraavaa viikkoa. 

Kuten sanottu, täällä viikolla en onnistunut välttämään oikeastaan yhtään sudenkuoppia, ja ruokavälien paisuessa liian suuriksi, söin jotain mitä ei tosiaakaan olisi pitänyt syödä ellei halua nähdä vaa'alla yhä vain kasvavaa lukua. Näitä syntejä oli mm. hampurilaisateria, suklaapatukat, ruokailu kiinalaisessa ravintolassa, (kaiken lisäksi vielä seisovassa pöydässä) mozzarellatikut, kesän ensimmäinen jäätelöannos... jne jne.
Juttuhan on niin, että syön joka päivä jotain "kiellettyä" ja siitä eroon pääseminen on koko painonpudotuksen vaikein asia. Liikkumisestakaan en järin nauti ja silti sitä olen valmis tekemään, mutta herkut! "Niitä älkää viekö!" Olen pirun äkäinen, ailahteleva ja raivostunut jos en saa päivittäistä sokeriboostiani, enkä tiedä ollenkaan miten voisin oppia olemaan ilman sitä. Sivullisetkin kärsivät vieroittumisesta juurikin vihaisuuteni takia.
Mutustelin asiaa mielessäni oikeastaan koko viikon, ja tässä on suunnitelma: siedätyshoito.
En oikein innostu kokonaisvaltaisesta hiilarikatkosta, joten tässä on minun tapani pyristellä eroon sokerikousta. Kuten koko ajan olen itselleni toitottanut: pienin askelin, äläkä vaadi itseltäsi liikaa.Joten.. suunnitelman nimi on herkkupäivät.
Ensin olen yhden päivän ilman niitä, jonka jälkeen saan taas syödä. Sitten kaksi päivää ilman, ja herkkupäivä. Sen jälkeen kolme, ja niin edelleen...
Saattaa kuulostaa aika hurjalta, että suunnittelen miten pärjään yhdenkin päivän ilman herkkuja, mutta minulle se on totisinta totta enkä olisi edes uskonut että tästä tulee näin haastavaa.

Jos teillä on joitain vinkkejä, miten olette päässeet yli tällaisesta toivottamalta näyttävästä herkuttelusta, kertokaa ihmeessä!

No olisitteko uskoneet?
Viime viikolla tehdyt suunnitelmat eilisestä ei olletkaan pelkkää "maanantaina sitten"-puhetta, vaan kävin ihan oikeasti vesijuoksemassa paikallisella uimahallilla puolitoista tuntia.
Täytyy kuitenkin samaan hengenvetoon todeta, että ruokavaliomuutos ei ole ottanut tuulta siipiensä alle. Ei sitten ollenkaan. Ja siitähän ei voi syyttää kuin minua itseäni. Mutta kyllä silti ärsyttää. Paino jumittaa täsmälleen samoissa lukemissa kuin torstainakin, eli toisin sanoen edes nesteet eivät sitten ole viitsineet lähteä liikkeelle.

Sunnuntai-iltana siivosin kaapit kaikista herkuista samalla ajatellen vähentäväni kiusausta sortua ylimääräiseen syömiseen, mutta toisin kävi. Heitin urhoollisesti pois kaikki keksipaketit, karkit sun muut, vaikkakin laskin mielessäni koko ajan kuinka paljon rahan arvoista tavaraa menikään hukkaan. Edes lähipiirin jäsenille herkkuja en voinut tuputtaa, koska kaikki pakkaukset, paketit ja purnukat oli avattu. Siis oikeasti, mitä teen viidellä avatulla keksipaketilla yhtä aikaa hyllyillä pyörimässä?! 

Kun kaikki vihdoin oli roskissa, koitti heti seuraavana päivänä se kamala hetki, kun makeanhimon yllättäessä sain mieleeni Susupalat, joita menin sitten matkalla ystäväni luo hakemaan... Eihän tämän näin pitänyt mennä!

Kaikki kaloripitoiset juomat olen kuitenkin jättänyt pois, eli vedellä mennään, ja vaalea leipä on jäänyt kauppaan odottamaan jotain toista, pahaa-aavistamatonta ostajaa. En tiedä ollaanko plussan vai miinuksen puolella noin kokonaisuutta ajatellen, mutta periksi ei parane antaa.

Olin tänään ostoksilla. Itseasiassa viisi tuntia. Kävelin ympäri kaupunkia ja kaupasta toiseen koko tuon ajan, ja sen kyllä tunsi jaloissaan kotiin palatessa.
En tiedä miten edes sain tuon koko ajan kulumaan, mutta vaatekauppaan päästessäni sovitin sitten bikiinejä. Ja itseasiassa sellaiset ostinkin.
Mutta voi kyllä, kyllä tursuaa. Tursuaa niin paljon että ihan itkettää, mutta siitähän ei pääse yli eikä ympäri ellei vaan anna vaan tursuta ja liiku.
Koko sovitusoperaatio oli suhteellisen kaoottinen omaa peilikuvaa kriittisesti tarkastellen, rintaliivien ostosta puhumattakaan. Uima-asut on onneksi joustavaa materiaalia.
No, löysin kuin löysinkin punamustat bikiinit, jotka näyttivät päälläni melko hyvältä, sitä tursuamista lukuunottamatta. Tärkeintä on kai, että rinnat pysyvät bikiinien sisäpuolella reunojen yli pullahtelun sijaan. Muu olisi jo liikaa vaadittu.
Alaosa bikiineissä oli sen verran korkea, että sen saa kätevästi vedettyä keskivartaloon muodostuneen pelastusrenkaan päälle. Mutta silti... kaikenmaailman selkämakkarat ja kuppien yli kainaloon päin pyrkivät rintaläskit ei ole mikään kaunis näky. Mutta näillä mennään. Ainakin toistaiseksi.

Bikiinit piti ylipäätään saada sen takia, että maantaina otan suunnaksi uimahallin ja vesijuoksun. Olen käynyt sillä hetken mielijohteesta aikaisemminkin, joten yksi tekosyy jättää liikunta uuden paikan kammottavuuden takia on pois pyyhitty. Lisäksi siinä ei tule hiki, joka on mulle enemmän kuin hyvä asia.
Tehokkaampia ja rasvaa enemmän polttaviakin lajeja olisi toki saatavilla vaikka millä mitalla mutta en usko että niiden aika on vielä. Ei todellakaa. Kuolisin jollekin spinning tunnille tai maastojuoksuun. Voi elämä...

Ruokavalio

Kaikenmaailman karkit, keksit, popcornit, pullat, suklaat, pitsat, pasteijat ja sipsit kuuluu mun jokapäiväiseen ruokavalioon. Ihan hävettää sanoa tuo, mutta ei kai se enää mikään salaisuus ole näillä painolukemilla.
Niillä korvataan sitten usein lounas ja päivällinen, ja sama jatkuu seuraavana päivänä, ja taas seuraavana päivänä. Viikonloppuisin teen oikeaa ruokaa, eikä herkkuhimo ole silloin niin suuri.
Kaikesta huolimatta myös viikonloppuisin herkutellaan. Sen takia että muutkin tekee niin. Ihan vaan toisten seurana. Kun ei ole itse tarvinnut edes maksaa. Ilmaisia karkkeja, mikäs sen parempaa!
Tekosyitä kaikki. Yksinkertaisesti vain syön liikaa.

Syön, koska tekee mieli. Ja silloinkin, kun ei tee. Kun olen iloinen tai surullinen tai ahdistunut, tai sitten vain siksi, että ruokaa on ylipäätään tarjolla. Syön, että olisi jotain tekemistä, ja siksi ettei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin syödä. Ikuinen noidankehä josta ei pääse ulos muuta kuin tekemällä täys kännöksen.

No entä mistä on hyvä aloittaa? Karkkilakosta? Tiukasta dieetistä? Liikunnasta? 
Joku, joka lukee tätä, voi ajatella, että nuo kaikki vaan kerralla. 500 kalorin dieetti ja raskasta liikuntaa, koska 124 kiloa, helvetti sentään!
Mutta sitä on jo kokeiltu, moneen kertaan. Niin moneen, etten enää pysy edes laskuissa mukana. Ja tässä ollaan. Ei siis toiminut minun kohdallani. Aineenvaihdunta pysähtyi kuin seinään, eikä sillä keinolla laihduta.
Harrastin pientä itsetutkiskelua ja tulin siihen tulokseen, että otan ruokaa - sitä ihan oikeaa, tai leipiä ja herkkuja - aina lisää, ja nyt aion päästä siitä eroon. Otan kerralla sen minkä tarvitsen, ja tyydyn siihen, vaikka se olisi ollut sitten kuinka hyvää tai lohdullista tahansa.
Tästä siis lähdetään liikkeelle, ja viikonlopun jälkeen aion suunnata jonkin liikuntaharrastuksen pariin!

Mikä on Oonan ikuisuusprojekti?

Joskus mulla oli aina farkut. Viikonloppuisinkin, enkä mä kokenut mitään tarvetta kotiin tullessa vaihtaa jalkaan löysiä kollareita tai nuhjuisia kotiverkkareita. 

Mä rakastin mun farkkuja, mustia ja tai maastonvihreitä Dr. Denimeitä, kokoa M. Mutta enää tänäpäivänä mä en saisi niitä jalkaani. En, vaikka ottaisin koon XL. Tai XXL. (sitä ei noissa housuissa edes ole)

Nykyään mä tykkään niistä rennoista kotihousuista. Ja niitä mä käytän myös kodin ulkopuolella. Leggingsejä ja väljiä stretch-housuja. Tottakai, koska kaikki muu tuntuu pahalta, enkä mahdu enää nätteihin vaatteisiin mitenkään päin. 
Mulla, ja monilla muilla on varmasti miljoonia syitä siihen, miten tähän on tultu. Missä meni pieleen ja mitkä asiat mihinkin on vaikuttanu. Kuka tai mikä on seisonut aina laihduttamisen tiellä, tai miten aika ei oo riittänyt itsestään huolehtimiseen.
Oli miten oli, joskus on aika muuttua.

Mun on pudotettava painoa. On melkeimpä pakko.
Vaikka mua itseäni ei koskaan tulis häiritsemään omat liikakilot ja vaatteiden läpi pullottavat makkarat, terveys tulee kyllä pettämään jossain vaiheessa, ja silloin on jo liian myöhäistä. En mä halua odottaa siihen asti. Ei syöminen ja sohvalla loikoilu ole sen arvoista. Vaikka aika usein tuntuu siltä, että on.

Ihan alkajaisiksi mun on kai mentävä vaatekauppaan ja käveltävä häpeilemättä pluskoot-osastolle. Sinne, minne mä en yleensä mene. Ja ostettava housut.. tai no, farkut, joista ei enää lihota yli!
Niiden jälkeen enää vain pienempiä ja pienempiä. Mutta jostain täytyy aloittaa. Askel kerrallaan.

Ja mä aloitan näistä lukemista:
170 cm
124 kiloa