Suhde omaan kehoon

Paino on tällä hetkellä 119,9 kg, eli yhteensä kiloja on tippunut toukokuun alusta neljä. Ei mikään huima suoritus, mutta jotain kuitenkin.
Tänään ajattelin kirjoittaa kehonkuvasta ja siitä miten itse suhtaudun omaan kroppaani. (Oikeastaan vaan siitä. En aio alkaa jaarittelrmaan mistään yleisellä tasolla) Omat ajatukset omasta kehosta ovat nimittäin muuttuneet näiden vajaan kahden kuukauden aikana aikalailla. Ennen ajattelin olevani vain yksi ylipainoinen ihminen muiden yli-, ali- ja normaalipainoisten joukossa, ja sinut asian kanssa, mutta loppujen lopuksi juttu ei ollutkaan niin mustavalkoinen. Elin täysin siinä uskossa, että olen lähes tyytyväinen ulkonäkööni, joka todellisuudessa johtui vain siitä etten edes ajatellut sitä. Miten voisikaan tajuta jotain sellaista, jolle ei uhraa ajatustakaan? Nyt kun olen alkanut miettinyt painonpudotukseen ja omaan kehoon liittyviä asioita enemmän, katselemaan peiliä kriittisemmin ja pomppimaan vaa'alla, on oma kroppa alkanut tuntua aika kurjalta vankilalta joka heijastuu jokaisesta näyteikkunasta ja peilipinnasta. Tänään mielessä kävi jopa ajatus, etten enää halua liikkua yleisillä paikoilla  ulkonäköni takia. Hyvään suuntaan en siis todellakaan ole mennyt, mutta noista ajatuksista huolimatta on hyvä että olen tullut tietoisemmaksi koostani ja entistä halukkaampi tekemään asialle jotain. Ja aion minä yhä raahautua ihmisten ilmoille, vaikka se ajoittain pahalta tuntuukin, joten nou hätä.
Vaikka raskausarvet, selkämakkarat ja jenkkakahvat ahdistaa, käsivarret ei mahdu lähes minkään paidan hihoihin ja housujen täytyy olla löysät,  jokainen varmasti löytää itsestää myös jotain kehuttavaa. Mulla on isot, pirteät silmät, kiva ylähuulen kaari ja näkyvä lantio, paksut hiukset ja... no, tuntuu että tämä menee jo ihan itsensä kehumiseksi koko juttu. On niin paljon helpompi moittia itseään kuin löytää niitä hyviä puolia.
Kommentoikaas lukijat mikä on teissä parasta. Tai miettikää edes.

Pikainen juhannuspäivitys

Juhannus tuli ja meni nopeasti ilman mitään sen suurempaa menoa ja meininkiä, koska etukäteen tehdyt suunnitelmat peruuntuivat vielä viime hetkellä ja jouduin jäämään juhannuksen viettoon kaupunkiin. Syötyä tuli niinkuin juhannuksena kuuluukin, ja herkuttelun suhteen otin varaslähdön jo muutamaa päivää ennen varsinaista keskikesän juhlaa. Eipä mikään yllätys minun kohdallani. Mutta joka aamu sain vaa'alla hieroa silmiäni: "Mitä ihmettä tapahtuu?" paino pysyi useamman päivän herkuttelusta huolimatta aikalailla samoissa lukemissa ja loppujen lopuksi tulos oli +100 grammaa. Olin etukäteen henkisesti valmistautunut jopa kilon painon nousuun *syvä huokaus* ja jopa oikeuttanut sen itselleni, mutta tästä on parempi jatkaa! Viimeistään huomenna koittaa paluu arkeen ja herkuttomaan ruokavalioon paluu (tai ainakin siihen pyrkiminen)

Yksi pieni este matkalla tavoitepainoon...

Nyt on aika radikaalin paljastuksen!

No ei, ei nyt ihan mitään niin radikaalia, mitä äkkiä saattaisi luulla, vaan paljastus koskee edelleen samaa aihepiiriä kuin aina ennenkin: laihduttamista ja erityisesti sitä miten juuri minä laihdutan:
Salaa. Kyllä, suljettujen ovien takana ja piilossa kaikkien katseilta. Kun joku kysyy, yritänkö pudottaa painoa (terveellisemmäksi muuttuneet ruokailutottumukseni nähtyään) naurahdan ja sanon ettei sellainen tulisi mieleenkään. Lihava ollaan ja lihavana pysytään! Ja tässä olen aivan tosissani. Kukaan ei saa aavistaa mitään, mikä tekee koko projektista omalla tavallaan haastavan. Muiden nähden on syötävä vähän sitä mitä sattuu olemaan tarjolla, tai keksittävä valheellisiä syitä sille miksi ennen söin herkkuja kaksin käsin ja nyt ei maistu.
Täytyy myöntää että tämähän kuulostaa aivan hullulta ja vähäinen lukijamääräni notkahtaa varmaan puolella alaspäin, mutta odottakaahan kun selitän. Syitä on tosiaan monia.
Aivan ensimmäinen niistä on se, etten halua joutua minkään kilpailun keskelle, saatikka sitten muiden arvioitavaksi. Jos en saa painoa laskemaan, vain minä, ja no, te lukijat, tiedätte sen, eikä siitä tule aihe luultavasti yhteenkään keskusteluun minkään ystäväporukan kesken.
"Oletteko huomanneet että Oona on aika epätoivoinen laihdutusyrityksissään?"
"Ollaan *huutonaurua*"
"Musta näyttää että se on jopa vähän lihonut" ja niin edelleen...
Voi olla, että tuo on ainakin osittain täysin omaa kuvitelmaani, mutta ei kukaan varmasti voi kiistää, etteikö siinä totuuden hivenkin olisi. Maailma on julma, ja kirsikkana kakussa: ystäväni, jonka kanssa olen eniten tekemisissä, on sangen kilpailuhenkinen. Hän on ehdottanut kaikenmaailman "leikkimielisiä kisoja" joista yksi olisi muun muassa se, kumpi meistä saa nopeammin painoa alas, tai saavuttaa aikaisemmin tavoitteensa. Hän on minua noin 30 kiloa kevyempi, joten lienee selvää, kumpi häviäisi ja kumpi voittaisi, eikä minusta laihdutus ole mikään vauhtilaji, jossa nopeus on valttia ja ensimmäisenä maalissa oleva palkitaan ruhtinaallisimmin.
En halua, että kukaan alkaa minun puolesta syynäämään oman lautasteni sisältöä tai moralisoimaan mistään, koska kun laihdutuksesta tekee niin sanotusti julkista, alkaa elämä entistä enemmän pyöriä sen ympärillä. Siitä on lupa puhua ja jatkuvasta nälästä saa valittaa. Muut saa kertoa, miten kannattaa toimia, ja kätkeä herkut jonnekin lukolliseen kaappiin. Samalla siinä oikeuttaa itse itselleen sen, että omien juttujen aiheet saavat vain siinä kuinka rankan lenkin eilen teki.
Mä en halua muuttua sellaiseksi.
Toinen juttu on se, että oikeasti pelkään mitä muut ajattelee. Miltä mun projekti niiden silmissä näyttää ja miten se vaikuttaa omiin ihmissuhteisiini. Tiedän, että moni mut tunteva ei iloitse kuulleessaan sanan laihdutus ja minä samassa lauseessa, muuta kuin kieltävässä muodossa. Jaa miksikö? Vaikka mä olenkin todella ylipainoinen, alkaa sellaisessa tapaukaessa hälytyskellot soida niin kovaa ja korkealta, että mun on pakko lopettaa koko touhu siihen. Kaikenmaailmaan laihdutuskuurit, paastoamiset ja pakkoliikkumiset on aikoinaan ollut mun keino purkaa pahaa oloa, jota tosiaan oli paljon. Kukapa ei ajattelisi, mikä tällä kertaa on pielessä? Miksi muuten kontroloisin syömisiäni? Vastaus näihin ongelmiin olisi ehkä todella  yksinkertainen: Kertoisin kaikille mitä teen ja miksi, mutten pysty siihen. Häpeä, epäonnistumisen pelko ja ajatukset muiden mielipiteistä ovat liian suuri este, jonka yli en pääse millään astumaan. En ole siihen millään tapaa valmis.
Niimpä olen ajatellut, että helpompaa vain tehdä tämä näin: ilman että kukaan tietää ja ilman kenenkään konkreettista tukea. En varmasti ole yksin näiden ajatusteni kanssa, mutta sen tiedän ettei tässä ole mitään järkeä. Silti moni salaa painonpudotusprojektinsa lähimmiltä ihmisiltä. Olen lukenut vaikka kuinka monta artikkelia siitä että yksi suuri askel kohti parempia elämäntapoja on juuri se, että uskaltaa kertoa muille omista tavoitteistaan ja ilmaista sen ettei aio syödä tänään - eikä huomenna - jäätelöä, koska paino on saatava tippumaan.

Onko teillä lukijoilla ollut tällaisia kapuloita (painonpudotus)rattaissa ja jos on, miten niissä tilanteissa on menty eteenpäin?

Taas on viikko vierähtänyt edellisestä postauksesta, jolloin olin aikalailla maani myynyt ja mieliala raahasi aivan pohjamudissa. Jonkin verran olen saanut nyt sieltä kivuttua takaisin ylöspäin: käynyt vesijuoksemassa ja pyöräillyt tuskanhiki valuen huonokuntoisella lainapyörällä. Paino on kuitenkin laskenut viime viikosta vain -300 grammaa, eli on nyt 121,6 kg edellisen 121,9 kg sijaan. Pudotusta vain kolmesataa grammaa, eli yhden karkkipussin verran. 

Mitähän tässä nyt pitäisi ajatella?

Laihdutusrintamalla ei mitään uutta. Onnistumisia ja epäonnistumisia tulee tasaiseen tahtiin, ja paino napottaa vieläkin lukemissa 121,9 kg, samalla lailla kuin vielä viikko sitten.
Ehkä mulla ei tosiaankaan ole tähän muutokseen tarvittavaa tahtoa ja siitä kumpuavaa itsekuria, koska aikaa on mennyt jo paljon, enkä ole saanut aikaan kuin kahden kilon pudotuksen. Tosin sekin on positiivinen muutos entiseen, joilloin vaa'an lukemat kohosivat kohoamistaan varsin huimaan tahtiin. Kuukaudessa tuli helposti noin 5 kiloa, nyt on sentään laihduttu kaksi. En tiedä vielä tuleeko tuleva kesä helpottamaan vai vaikeuttamaan suunnitelmissa pysymistä, sillä tässä vuodenajassa on puolensa ja puolensa. Tällaiselle itsekurittomalle ihmiselle kuten minä, saattaa olla liian suuri kiusaus olla syömättä jäätelöä, ohukaisia, ja yhtä jos toista rasvaista grilliruokaa, joita tuntuu olevan tarjolla lähes kaikissa illanistujaisissa joka viikonloppu ellei useamninkin. Toisaalta kesällä on mahdollisuus mukavaan liikuntaan ulkona ja paljon tekemistä johon hukuttaa syömisen jatkuva ajattelu. Joinain päivinä on niin kuuma, ettei edes tee mieli ruokaa. Todellisuudessa olen maailman huonoin liikkuja enkä osaa edes tarttua toimeen kovinkaan monen lajin suhteen, mutta onneksi minulla on ystävä joka patistelee minua milloin minkäkin liikunnan pariin. Joskus se tuntuu kyllä kiroukselta.. 

No, palakseni painonpudotukseen: 

Annan joka viikonloppu itselleni mahdollisuuden aloittaa taas maanantaina, sitten ensi maanantaina, ja sitten taas ensi maanantaina. Sunnuntai-iltana kaduttaa. Koko viikonloppu tuhlattu taas herkutteluun ja syöty varastoon tulevaa viikkoa varten. "Leivon nyt tämän kakun ja vedän sen parempiin suihini edes ilman minkäänlaista makeanhimoa tai nautintoa tuntematta, vain ja ainoastaan sen takia, että maanantaista lähtien se on taas kiellettyä" Siitä vasta huono omatunto tuleekin. Kun syö vaikka ei edes tee mieli. Kun syö sen takia, ettei kohta saa syödä. Tai kun syö, että tulisi parempi mieli. Jonkinlainen sokeriähky, hyvä ja kepeä fiilis. Siihenhän mä olen koukussa. Jokin ärsyttää, ja mulla on jo suklaata valmiina. Kaapissa, laukussa, yöpöydällä. No, tiedätte jo lopputuloksen. Kyllähän se auttaa. Ja iloiset 125 kiloa kiittää ja kuittaa.. Oma vikani. Se, että olen tässä pisteessä, sekä se, etten anna kaikkeani tälle projektille. Ei tästä ketään muuta voi syyttää. Jos on valmis antamaan vain puolet itsestään, täytyy tyytyä puoleen. En saavuta tällä menolla niitä tuloksia, joihin tähtään, en varmaan edes puolia niistä. Takaraivossa jyllää ajatus siitä, että ehdin myöhemminkin, vielä ei ole sen aika.

Tämän viikon päivitykset ovat ollet liian negatiivisia. Anteeksi siitä. Lupaan ottaa itsenäni nyt niskasta kiinni ja kaivaa positiivisuuden takaisin tähän hommaan! 

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille lukijoille!

Miks tän pitää olla niin vaikeeta? Miks ei vaan voi tehdä niitä oikeita valintoja? Miks pitää syödä karkkia? Miks musta ei oo tähän? Miks mä oon päästäny itteni tähän kuntoon? Miks muut pystyy tähän ja minä en? Miks mä en voinu tehdä tätä sillon kun se oli helpompaa? Miks miks miks..?

Ensimmäiset kroppakuvat

Kesäkuun alun kunniaksi ajattelin heittäytyä hurjaksi ja julkaista ihkaensimmäiset kroppakuvat tässä blogissa! Kyllä vähän jännittää, mutta mitä tämä kirjoittelu olisikaan ilman sitä että te tietäisitte minusta näinkin oleellisen asian, ja että itse voin tulevaisuudessa seurata edistymistäni.
  

  Tässä siis minä edestä, takaa ja sivulta,
  aamulla kello yhdeksältä ja painolla 122,1 kg.

        [Kuva poistettu]

Kuvat vaatii varmaasti myös hieman arvostelua. Ei kai ne muuten siinä olisi.

Siispä, ensimmäinen kuva: No, ihan siedettävä. Etupuoli on omasta mielestä paras puoleni. Käsiä nyt lukuunottamatta jotka ovat viimeisen vuoden aikana paisuneet kuin pullataikina. Vielä ruusuisempaa olisi ollut ottaa kuvat peilin kautta, jossa mielestäni kaikki näyttää jollain tapaa vielä paljon paremmalta, varmaan siitä syystä että peilikuvaansa on tottunut katselemaan itse kukin, mutta näinhän muutkin ihmiset minut näkevät, joten näillä mennään. Kädet ja reidet. Ne on pahat. Niistä pitää päästä eroon.. no ei nyt sentään, mutta paljon niitä on saatava pienemmiksi.

Toinen kuva, takaa: Ainakin itselle ensimmäisenä tästä kuvasta silmien verkkokalvoille pamahtaa perbeberi, peba, perse, miksikä sitä nyt haluaakaan kutsua. Herranjumala sentään, mikä kauhistus! Täytyy myöntää, etten koskaan ole ollut niitä oman-takapuolen-tuijottelija-naisia (enkä kyllä muidenkaan) mutta  sen verran osaan sanoa, että onhan tuo latistunut. Jäljellä on enää vain iso, litteä kasa läskiä. Näyttää siis siltä että ei hyvältä näytä. Mutta kuten sanottu, peräpää on aina merkkinnyt minulle hyvin vähän. Vaatteita ostaessanikaan en koskaan pyörähdä ympäri katsoakseni miltä näytän takaa, vaan tärkeintä on, mitä peili etupuolella sanoo. Kuitenkin kuvaan palatakseni, voi että millaiset töpöjalat, eivätkä yhtään söpöt sellaiset. Ainoastaan lyhyet, paksut jalat ja reidet liimautuneena toisiinsa koko pituudelta. Kuten jo sanottu, niille on tehtävä jotain.

Viimeinen, sivulta otettu kuva: Oi että mikä notkoselkä! Ajattelin ottaa kuvaa varten hieman ryhdikkäämän asennon mutta oikeasti ruhoni näyttää juurikin tuolta, joten rehellisyyden nimissä poseerasin tunnollisesti selkä kaarella ja vatsa pömpöttäen. Tämä kuva antaa parhaimman katsauksen siitä, millainen tilanne kaikessa kamaluudessaan on, ja kuinka paljon painoa pitää pudottaa.

Siinä oli minun osuuteni tiukkaa arvostelua. Nyt on teidän vuoronne. Olisi kiva saada komenttiboksiin muutama sananen sinultakin. Älkääkä yhtään pelätkö kommentoida, minäkään en pelkää teidän kommentteja kroppaani liittyen!