Nyt on aika radikaalin paljastuksen!
No ei, ei nyt ihan mitään niin radikaalia, mitä äkkiä saattaisi luulla, vaan paljastus koskee edelleen samaa aihepiiriä kuin aina ennenkin: laihduttamista ja erityisesti sitä miten juuri minä laihdutan:
Salaa. Kyllä, suljettujen ovien takana ja piilossa kaikkien katseilta. Kun joku kysyy, yritänkö pudottaa painoa (terveellisemmäksi muuttuneet ruokailutottumukseni nähtyään) naurahdan ja sanon ettei sellainen tulisi mieleenkään. Lihava ollaan ja lihavana pysytään! Ja tässä olen aivan tosissani. Kukaan ei saa aavistaa mitään, mikä tekee koko projektista omalla tavallaan haastavan. Muiden nähden on syötävä vähän sitä mitä sattuu olemaan tarjolla, tai keksittävä valheellisiä syitä sille miksi ennen söin herkkuja kaksin käsin ja nyt ei maistu.
Täytyy myöntää että tämähän kuulostaa aivan hullulta ja vähäinen lukijamääräni notkahtaa varmaan puolella alaspäin, mutta odottakaahan kun selitän. Syitä on tosiaan monia.
Aivan ensimmäinen niistä on se, etten halua joutua minkään kilpailun keskelle, saatikka sitten muiden arvioitavaksi. Jos en saa painoa laskemaan, vain minä, ja no, te lukijat, tiedätte sen, eikä siitä tule aihe luultavasti yhteenkään keskusteluun minkään ystäväporukan kesken.
"Oletteko huomanneet että Oona on aika epätoivoinen laihdutusyrityksissään?"
"Ollaan *huutonaurua*"
"Musta näyttää että se on jopa vähän lihonut" ja niin edelleen...
Voi olla, että tuo on ainakin osittain täysin omaa kuvitelmaani, mutta ei kukaan varmasti voi kiistää, etteikö siinä totuuden hivenkin olisi. Maailma on julma, ja kirsikkana kakussa: ystäväni, jonka kanssa olen eniten tekemisissä, on sangen kilpailuhenkinen. Hän on ehdottanut kaikenmaailman "leikkimielisiä kisoja" joista yksi olisi muun muassa se, kumpi meistä saa nopeammin painoa alas, tai saavuttaa aikaisemmin tavoitteensa. Hän on minua noin 30 kiloa kevyempi, joten lienee selvää, kumpi häviäisi ja kumpi voittaisi, eikä minusta laihdutus ole mikään vauhtilaji, jossa nopeus on valttia ja ensimmäisenä maalissa oleva palkitaan ruhtinaallisimmin.
En halua, että kukaan alkaa minun puolesta syynäämään oman lautasteni sisältöä tai moralisoimaan mistään, koska kun laihdutuksesta tekee niin sanotusti julkista, alkaa elämä entistä enemmän pyöriä sen ympärillä. Siitä on lupa puhua ja jatkuvasta nälästä saa valittaa. Muut saa kertoa, miten kannattaa toimia, ja kätkeä herkut jonnekin lukolliseen kaappiin. Samalla siinä oikeuttaa itse itselleen sen, että omien juttujen aiheet saavat vain siinä kuinka rankan lenkin eilen teki.
Mä en halua muuttua sellaiseksi.
Toinen juttu on se, että oikeasti pelkään mitä muut ajattelee. Miltä mun projekti niiden silmissä näyttää ja miten se vaikuttaa omiin ihmissuhteisiini. Tiedän, että moni mut tunteva ei iloitse kuulleessaan sanan laihdutus ja minä samassa lauseessa, muuta kuin kieltävässä muodossa. Jaa miksikö? Vaikka mä olenkin todella ylipainoinen, alkaa sellaisessa tapaukaessa hälytyskellot soida niin kovaa ja korkealta, että mun on pakko lopettaa koko touhu siihen. Kaikenmaailmaan laihdutuskuurit, paastoamiset ja pakkoliikkumiset on aikoinaan ollut mun keino purkaa pahaa oloa, jota tosiaan oli paljon. Kukapa ei ajattelisi, mikä tällä kertaa on pielessä? Miksi muuten kontroloisin syömisiäni? Vastaus näihin ongelmiin olisi ehkä todella yksinkertainen: Kertoisin kaikille mitä teen ja miksi, mutten pysty siihen. Häpeä, epäonnistumisen pelko ja ajatukset muiden mielipiteistä ovat liian suuri este, jonka yli en pääse millään astumaan. En ole siihen millään tapaa valmis.
Niimpä olen ajatellut, että helpompaa vain tehdä tämä näin: ilman että kukaan tietää ja ilman kenenkään konkreettista tukea. En varmasti ole yksin näiden ajatusteni kanssa, mutta sen tiedän ettei tässä ole mitään järkeä. Silti moni salaa painonpudotusprojektinsa lähimmiltä ihmisiltä. Olen lukenut vaikka kuinka monta artikkelia siitä että yksi suuri askel kohti parempia elämäntapoja on juuri se, että uskaltaa kertoa muille omista tavoitteistaan ja ilmaista sen ettei aio syödä tänään - eikä huomenna - jäätelöä, koska paino on saatava tippumaan.
Salaa. Kyllä, suljettujen ovien takana ja piilossa kaikkien katseilta. Kun joku kysyy, yritänkö pudottaa painoa (terveellisemmäksi muuttuneet ruokailutottumukseni nähtyään) naurahdan ja sanon ettei sellainen tulisi mieleenkään. Lihava ollaan ja lihavana pysytään! Ja tässä olen aivan tosissani. Kukaan ei saa aavistaa mitään, mikä tekee koko projektista omalla tavallaan haastavan. Muiden nähden on syötävä vähän sitä mitä sattuu olemaan tarjolla, tai keksittävä valheellisiä syitä sille miksi ennen söin herkkuja kaksin käsin ja nyt ei maistu.
Täytyy myöntää että tämähän kuulostaa aivan hullulta ja vähäinen lukijamääräni notkahtaa varmaan puolella alaspäin, mutta odottakaahan kun selitän. Syitä on tosiaan monia.
Aivan ensimmäinen niistä on se, etten halua joutua minkään kilpailun keskelle, saatikka sitten muiden arvioitavaksi. Jos en saa painoa laskemaan, vain minä, ja no, te lukijat, tiedätte sen, eikä siitä tule aihe luultavasti yhteenkään keskusteluun minkään ystäväporukan kesken.
"Oletteko huomanneet että Oona on aika epätoivoinen laihdutusyrityksissään?"
"Ollaan *huutonaurua*"
"Musta näyttää että se on jopa vähän lihonut" ja niin edelleen...
Voi olla, että tuo on ainakin osittain täysin omaa kuvitelmaani, mutta ei kukaan varmasti voi kiistää, etteikö siinä totuuden hivenkin olisi. Maailma on julma, ja kirsikkana kakussa: ystäväni, jonka kanssa olen eniten tekemisissä, on sangen kilpailuhenkinen. Hän on ehdottanut kaikenmaailman "leikkimielisiä kisoja" joista yksi olisi muun muassa se, kumpi meistä saa nopeammin painoa alas, tai saavuttaa aikaisemmin tavoitteensa. Hän on minua noin 30 kiloa kevyempi, joten lienee selvää, kumpi häviäisi ja kumpi voittaisi, eikä minusta laihdutus ole mikään vauhtilaji, jossa nopeus on valttia ja ensimmäisenä maalissa oleva palkitaan ruhtinaallisimmin.
En halua, että kukaan alkaa minun puolesta syynäämään oman lautasteni sisältöä tai moralisoimaan mistään, koska kun laihdutuksesta tekee niin sanotusti julkista, alkaa elämä entistä enemmän pyöriä sen ympärillä. Siitä on lupa puhua ja jatkuvasta nälästä saa valittaa. Muut saa kertoa, miten kannattaa toimia, ja kätkeä herkut jonnekin lukolliseen kaappiin. Samalla siinä oikeuttaa itse itselleen sen, että omien juttujen aiheet saavat vain siinä kuinka rankan lenkin eilen teki.
Mä en halua muuttua sellaiseksi.
Toinen juttu on se, että oikeasti pelkään mitä muut ajattelee. Miltä mun projekti niiden silmissä näyttää ja miten se vaikuttaa omiin ihmissuhteisiini. Tiedän, että moni mut tunteva ei iloitse kuulleessaan sanan laihdutus ja minä samassa lauseessa, muuta kuin kieltävässä muodossa. Jaa miksikö? Vaikka mä olenkin todella ylipainoinen, alkaa sellaisessa tapaukaessa hälytyskellot soida niin kovaa ja korkealta, että mun on pakko lopettaa koko touhu siihen. Kaikenmaailmaan laihdutuskuurit, paastoamiset ja pakkoliikkumiset on aikoinaan ollut mun keino purkaa pahaa oloa, jota tosiaan oli paljon. Kukapa ei ajattelisi, mikä tällä kertaa on pielessä? Miksi muuten kontroloisin syömisiäni? Vastaus näihin ongelmiin olisi ehkä todella yksinkertainen: Kertoisin kaikille mitä teen ja miksi, mutten pysty siihen. Häpeä, epäonnistumisen pelko ja ajatukset muiden mielipiteistä ovat liian suuri este, jonka yli en pääse millään astumaan. En ole siihen millään tapaa valmis.
Niimpä olen ajatellut, että helpompaa vain tehdä tämä näin: ilman että kukaan tietää ja ilman kenenkään konkreettista tukea. En varmasti ole yksin näiden ajatusteni kanssa, mutta sen tiedän ettei tässä ole mitään järkeä. Silti moni salaa painonpudotusprojektinsa lähimmiltä ihmisiltä. Olen lukenut vaikka kuinka monta artikkelia siitä että yksi suuri askel kohti parempia elämäntapoja on juuri se, että uskaltaa kertoa muille omista tavoitteistaan ja ilmaista sen ettei aio syödä tänään - eikä huomenna - jäätelöä, koska paino on saatava tippumaan.
Onko teillä lukijoilla ollut tällaisia kapuloita (painonpudotus)rattaissa ja jos on, miten niissä tilanteissa on menty eteenpäin?
No kaikenlaisia kapuloita on toki ollut ja on edelleen kun en tällä hetkellä ylipäätään pysty varsinaisesti laihtumaan, mutta tuota sinun mainitsemaasi ongelmaa minulla ei enää tällä hetkellä ole.
VastaaPoistaNuorempana minäkään en koskaan puhunut ääneen laihdutusyrityksistäni (en muistaakseni edes silloin viimeksi semi-onnistuneessa ennen kuin silloin, kun muut alkoivat kommentoimaan muuttunutta ulkonäköä), taustalla oli ehkä juuri tuollaisia "mitähän ne oikeasti ajattelevat" -ajatuksia.
En oikein tiedä mikä sitten muuttui, mutta joka tapauksessa aloin jossain vaiheessa työporukan kesken esimerkiksi "voivottelemaan" painonpudotuksen vaikeutta. On aika jännää, että monet lähes normaalipainoiset tai "vain" 10-20 kg ylipainoiset liittyvät herkästi mukaan siihen, ja sitten voivotellaan yhdessä sitä, miten vaikeaa vaikkapa suklaasta onkaan kieltäytyä, ja miten ärsyttävää on kun iän myötä aineenvaihdunta hidastuu jne. Minun mielestäni on aika jännää, miten nuo lievästi ylipainoisetkin suhtautuvat minun voivotteluihin ainakin päälle päin kamalan solidaarisesti ja ikään kuin vertaisina, vaikka voisi kuvitella että salaa mielessään ne ovat vain onnellisia siitä, etteivät ole yhtä pahassa kunnossa kuin minä.
Mutta joka tapauksessa tuo tuleminen kohdelluksi vertaisena (vaikka se "vertainen" painaisi 40 kg vähemmän) on avannut silmiäni sille, että tosi moni minua paljon pienempikin voi kokea subjektiivisesti ihan samoja asioita, kuten epävarmuutta ulkonäöstään, ajoittaista itseinhoa sekä pettymystä siitä, ettei pysty aina hallitsemaan syömisiään. Ja se on ehkä vähän lieventänyt tunnettani siitä, että olen aina se kaikkein huonoin ja epäonnistunein painoasioissa.
Yritän kyllä olla aika tarkka siitä, etten loisi tuolla valittelulla negatiivista ilmapiiriä, sillä ihan syystäkin sellainen ihminen voi olla muiden mielestä rasittava, joka aina valittaa aiheesta x muttei kuitenkaan tee asialle mitään. Pidän siis nuo "voivottelut" aina sellaisina huumorin sävyttäminä, ja yritän valita sopivan tilanteen niille.
Minuun tekee aina valtavan vaikutuksen, että joku esim. juhlissa täysin arkipäiväisesti toteaa, että "Ei, en ota alkoholia, koska olen alkoholisti ja ollut viimeiset viisi vuotta kuivilla" tms. (lähipiirissäni on jokunen näitä). Tässä oman paino-ongelman ääneen sanomisessa on minun mielestäni vähän jotain samaa (vaikka itse en todellakaan ole "kuivilla" sen suhteen...), tietynlaista oman ongelman haltuunottamista puhumalla siitä ääneen arkipäiväisesti. Minulla se puhuminen on jollain tavalla vähentänyt asiaan liittyvää häpeän tunnetta.
Yksi mieleenjäänyt tilanne tapahtui pari vuotta sitten, kun ajauduin töissä kahvitauolla juttelemaan miespuolisen, itseäni parikymmentä vuotta vanhemman työkaverin kanssa ensin ylipainosta ja sitten vaikeudesta löytää seurustelukumppania, josta silloin tunsin vielä suurempaa häpeää kuin nyt (ja sittemmin välissä olikin tietysti se yksi parisuhde), ja nämä molemmat häpeänaiheet vielä korostuvat suhteessa miehiin. Silloin tuli mietittyä että jestas, oliko nyt taas pakko olla ihan näin avoin, kun näistä asioista puhun tässä kesken kahvitauon... :P
Kiitos Hilja pitkästä ja pohtivasta kommentista :) Ihanaa että olet päässyt noiden ajatusten kanssa eteepäin ja pystyt puhumaan niistä ääneen. Yritin ottaa varovaisen askeleen kohti oman laihduttamisen muille myöntämistä - ja kerron ystävälleni että yritän kovasti olla ilman herkkuja ennen juhannusta ja vielä sen jälkeenkin (vaikka juhannuksena varmaan takapakkia tulee) ja kieltäydyin hänen tarjoamistaan karkeista ilman minkäänlaisia tekosyitä.
PoistaTästä asiasta tuntuu jopa hassulta kirjoittaa, koska en edes itse ymmärrä omaa käyttäytymistäni täysin. Miksi häpeän niin kovasti? Miksi tällainen asia on niin tarkoin varjeltu salaisuus? Luulen, että pelkään epäonnistuvani niin paljon etten halua tulla "torutuksi" itseni lisäksi myös muilta...
"mitenkäs tuossa nyt noin kävi?"
"jaahas, päätit sitten luovuttaa"
No, joka tapauksessa ehkä minun aikani tulla (laihdutus)kaapista ulos ei ole ihan vielä :) ehkä sen aika on vasta sitten kun muut huomaavat ensimmäiset tulokset.