Mikä on Oonan ikuisuusprojekti?

Joskus mulla oli aina farkut. Viikonloppuisinkin, enkä mä kokenut mitään tarvetta kotiin tullessa vaihtaa jalkaan löysiä kollareita tai nuhjuisia kotiverkkareita. 

Mä rakastin mun farkkuja, mustia ja tai maastonvihreitä Dr. Denimeitä, kokoa M. Mutta enää tänäpäivänä mä en saisi niitä jalkaani. En, vaikka ottaisin koon XL. Tai XXL. (sitä ei noissa housuissa edes ole)

Nykyään mä tykkään niistä rennoista kotihousuista. Ja niitä mä käytän myös kodin ulkopuolella. Leggingsejä ja väljiä stretch-housuja. Tottakai, koska kaikki muu tuntuu pahalta, enkä mahdu enää nätteihin vaatteisiin mitenkään päin. 
Mulla, ja monilla muilla on varmasti miljoonia syitä siihen, miten tähän on tultu. Missä meni pieleen ja mitkä asiat mihinkin on vaikuttanu. Kuka tai mikä on seisonut aina laihduttamisen tiellä, tai miten aika ei oo riittänyt itsestään huolehtimiseen.
Oli miten oli, joskus on aika muuttua.

Mun on pudotettava painoa. On melkeimpä pakko.
Vaikka mua itseäni ei koskaan tulis häiritsemään omat liikakilot ja vaatteiden läpi pullottavat makkarat, terveys tulee kyllä pettämään jossain vaiheessa, ja silloin on jo liian myöhäistä. En mä halua odottaa siihen asti. Ei syöminen ja sohvalla loikoilu ole sen arvoista. Vaikka aika usein tuntuu siltä, että on.

Ihan alkajaisiksi mun on kai mentävä vaatekauppaan ja käveltävä häpeilemättä pluskoot-osastolle. Sinne, minne mä en yleensä mene. Ja ostettava housut.. tai no, farkut, joista ei enää lihota yli!
Niiden jälkeen enää vain pienempiä ja pienempiä. Mutta jostain täytyy aloittaa. Askel kerrallaan.

Ja mä aloitan näistä lukemista:
170 cm
124 kiloa