Pyysin ystävän mukaan ja aloitin tänään vapaapäivän lähtemällä sinne lenkille, minkä sunnuntaina lupasin, sekä itselleni että teille. Aikaa kului suunnilleen se puolisen tuntia (vähän yli), eli ei mikään suunnaton urheilusuoritus mutta jotain sinne päin kuitenkin. Olokaan ei enää ollut yhtälailla katujyrän alle jäänyt kun viimeksi useampia kuukausia sitten kävin samaisen ystävän kanssa tallustamassa pururataa. No, kaiken kaikkiaan olo jäi vähän pettyneeksi. Tai sitten vaan mietin liikaa..  mutta oikeasti: miksi se ei ollut niin kamalaa kuin muistelin?
Hämmästelylle ei meinannut tulla loppua, koska monta kertaa tuntui jopa siltä, että pitäisi ottaa juoksuaskelia että saisi homman tuntumaan pahalta. Koska pahaltahan sen pitää tuntua, eikö vaan pidäkkin? En tiedä. Suhteessa liikuntaan heräsi mietteitä enemmänkin lenkin aikana, mutta ei niistä sen enempää, koska olen itsekkin huomannut että pyörittelen aivan liikaa ei-mihinkään johtavia mitä jos -ajatuksia päässäni.

No mutta, sitten todellinen huolenaihe! 

KÄDET! Miten olen herranjumala ennen edes onnistunut tulemaan toimeen niiden kanssa koska nykyään tuntuu että jonkinlaista takkia tai neuletta tai mitä tahansa on vedettävä niiden päälle jatkuvalla syötöllä, koska koko mieli kirkuu kovaa että älkää missään nimessä ikinä katsoko. Kesäkuussa laittamissani kroppakuvissa ei näy käsivarret juuri ollenkaan, mutta niihin se kaikki ylimääräinen rasva on aika tehokkaasti kertynyt, voin muuten sanoa. Se, miten se niistä saadaan pois, on täysin hämärän peitossa. Ja entä se iho sitten..? En haluaisi edes ajatella, mutta roikkumaanhan se jää, niin suurella todennäköisyydellä että voin jatkaa hyvällä omallatunnolla villatakkien ostelua. Tuntuu että koko blogi on menossa aikamoiseksi valitukseksi, mutta menkööt. Te ketkä olette jo hieman pidempään olleet tässä projektissa mukana, varmaan huomaattekin, että käsitys omasta ulkonäöstäni menee kokoajan huonompaan ja huonompaan suuntaan, enkä yhtään tiedä mistä se johtuu, koska paino kuitenkin tippuu. Tässähän pitäisi olla tyytyväinen ja ylpeä itsestään... mutta en ole, enkä pysty olemaan. Näitä tunteita olisi pitänyt tuntea niissä suurimmissa painolukemissa, eikä enää niin vahvasti tässä vaiheessa. En edes muista milloin painoin tämän verran, mutta silti...